Pian Tasavallan Presidentin virasta väistyvä Tarja Halonen näkyi laususkelleen päivän lehtien mukaan, että presidentti-insituutiota ja demokratiaa pitäisi kunnioittaa ja että vaalitulokseen tyytymättömyys olisi tämän kunnioituksen puutetta.  Kiehahti, oitis.  Äänestin Halosta molemmilla kerroilla ja olen jokseenkin tyytyväinen hänen toimintaansa presidenttinä; hän on toisaalta ottanut kantaa oikeisiin asioihin oikein ja toisaalta jatkanut jo Koiviston aloittamaa prosessia Suomen tuomisesta lopultakin sivistysvaltioiden joukkoon ajamalla presidentti-instituutiota taka-alalle.  Mutta tämä lausunto, mikäli siteerausketju nyt sitten oli jotensakin oikein sanoman välittänyt, oli heikko esitys.

Ensin presidentti-insituutio: miksi helvetissä sitä muka pitäisi kunnioittaa?  Yksittäinen vahva johtaja ei kuulu nykyaikaan.  Suomessa on kummallisen kauan ollut kaipuuta "hyvään tsaariin", joka pistäisi muka pahat virkamiehet kuriin jne.  Mutta ajatus siitä, että merkittävästi, tai oikeastaan lainkaan, valtaa annettaisiin yhdelle henkilölle, jota on käytännössä mahdoton erottaa vaalikautensa aikana ja joka joka tapauksessa on epämieluisa merkittävälle osalle äänestäjiä (kuten yksihenkisen instituution kannalla väistämättä aina on), on kertakaikkisen sairas.   Ja ylipäätään jonkinlaista "suurta johtajaa" kaipaavat vain orjasielut, he, jotka eivät kykene tai uskalla ajatella omilla aivoillaan. 

Sitten se demokratia.  Totean tässä ja nyt, että minä en kunnioita demokratiaa; minä vain siedän sitä, koska ei nyt oikein näytä olevan tarjolla muutakaan konstia, jolla voisi edes jotenkin hillitä täysin epäkelpojen yksilöiden ja ideoiden riehumista vallassa.  Eikä etenkään minkäänlaista konstia, jolla valtaan saisi kelvolliset ideat...  Mutta joka tapauksessa on selvää, että täysin riippumatta valtaanpääsyn tavasta ja vallankäytön luonteesta, vallanpitäjät ovat aina vastenmielisiä osalle ihmisistä.  Kuten aiemmin olen sanonut, vähemmistön kannalta ei ole suurta väliä sillä, onko vähemmistön kannalta väärä päätös syntynyt demokraattisessa vai epädemokraattisessa järjestyksessä; väärä se on joka tapauksessa.

Demokratiaan liittyvä dilemma on pitkälti siinä, että samalla, kun se periaatteessa tunnustaa yksilöiden tasavertaisuuden päätöksenteossa, se ei kuitenkaan tunnusta yksilöiden oikeutta haistattaa pitkät kyseiselle päätöksenteolle ja sen kautta syntyville päätöksille.  Toisin sanoen, se orjuuttaa yksilön aivan samalla tavoin kuin diktatuuri.  Kukaan ei ole kyennyt löytämään perustetta, miksi yksilöllä olisi moraalinen velvollisuus alistua "yhteisön" päätöksiin ainakaan tilanteessa, jossa yksilöltä ei ole alunperin kysytty, haluaako hän tähän "yhteisöön" kuulua eikä hänelle myöskään anneta mahdollisuutta jatkaa elämäänsä "yhteisöstä" piittaamatta.  Yksinvaltiudessa tämä ei ollut kummoinenkaan moraalinen ongelma: valtias oikeutti valtansa viittaamalla jumaliin tai vain yksinkertaisesti miekkaansa ja sillä hyvä.  Ei kaksinen perustelu, mutta ainakin suhteellisen rehellinen.  Demokratiassa ongelma ehkä havaitaan, mutta se lakaistaan maton alle.

Demokratia ontuu itse asiassa myös toista jalkaansa: sitä rajataan kovin heppoisilla perusteilla koskemaan kulloinkin vain joitain ihmisiä, vaikka sen kautta syntyvät päätökset vaikuttavat muihinkin.  Valtionrajat ovat tietysti tästä selkein esimerkki ja EU:n suurin arvo ihmiskunnan kehityksessä onkin juuri siinä, että se pyrkii ajamaan alas kansallisvaltio-nimistä mielettömyyttä.  Mutta esimerkiksi ns. kunnallinen itsehallinto on aivan samanlainen ilmiö.  Mielikuvatasolla jopa vahvempana kuin todellisuudessa, jos ajattelemme vaikkapa sitä idioottimaista huutoa, joka Sipoon suunnalla syntyi, kun kunnanrajoja ruvettiin muuttamaan.  Tiettävästi täysijärkisiksi ja normaaliälyisiksi (luultavasti kylläkin virheellisesti) väitetyt ihmiset rinnastivat tapahtumaa mm. Talvisotaan.  Ja samanlainen huuto näyttää nousevan nyt, kun hallitus on tuonut esiin suunnitelmia kuntajaon muuttamisesta.  Mielestäni ne suunnitelmat ovat kuitenkin täysin riittämättömiä: koko kunnallisorganisaatio pitäisi lakkauttaa täydellisesti.

Koko juttu kiertyy jälleen kerran peruskysymyksen, yksilön ja "yhteisön" välisten suhteiden ympärille.  Mutta siitä lisää toisella kerralla.